Suomalaisesta suosta on pitkään vaiettu, mutta nyt suo on alkanut laulaa loitsujaan ja tarinoitaan. Legendaarinen loitsija Aino Erkkilä on yksi pohjoisen Keski-Suomen kansanperinteen elävöittäjistä. Häneltä eivät tarinat lopu.
Kevät on jo pitkällä Vuoskosken kylässä Kannonkoskella, kun loitsija ja matkaopas Aino Erkkilä kaataa laseihin paikallista perinnejuomaa, naurissimaa. Niin kuin moniin muihin tämän pienen suometsäisen kylän paikkoihin, legendoihin ja perinteisiin, myös naurissimaan liittyy Erkkilän oma suku ja sen historia.
– Vuonna 1866 tuli Suomeen laki uus, hän aloittaa tarinointinsa.
– Ja tuolla lailla kiellettiin viinaa keittämästä. Silti isoisoäitini, joka asui Naurisaho-nimisessä torpassa, pääsi sotilasvirkatilalle pontikankeittoon. Mutta omalla vastuullaan. Jos hän siitä jäisi kiinni, hän ottaisi asiasta itse täyden vastuun.
Sitä Erkkilä ei osaa sanoa, jäikö hänen isoisoäitinsä lopulta kiinni, mutta sen hän tietää kertoa, että topakka viinankeittäjä kehitti kaskinauriista valmistamastaan ja pontikalla terästetystä simasta erityisesti venäläisten sotilaiden suuren nautintoaineen.
– Siitä ei pontikanhaju tullut henkeen, hän naurahtaa.
Loitsujen ja taikojen voimaa
Vuoskoskelta, samoin kuin koko Sydänsuomen alueelta, löytyy myös syvältä korpimetsästä ja sumuisilta suomailta nousevaa rikasta tarinankerrontaa, ja Aino Erkkilä on yksi tunnetuimmista paikallisten tarinoiden ja legendojen asiantuntijoista.
– Olen syntynyt tuossa punaisessa hirsitalossa, hän osoittaa ja kertoo, että jo pikkutyttönä hän tykkäsi kuunnella aikuisten, erityisesti mummonsa ja tämän kavereiden, tarinoita.
Eräs Erkkilän muistiin painama tarina päätyi pari vuosikymmentä sitten näyttämölle saakka, Kannonkosken teatterikerhossa: Hulta-Maria, velhonaisen tarina. Suullisen perimätiedon mukaan Sinisen metsän pontikkapolulla asunut Hulta-Maria oli köyhän perheen äiti, kätilö, parantaja ja loitsujen lukija, joka eli 1700-luvun lopulla Vuoskosken kylässä, ja myi, osti, vaihtoi ja varasti.
– Hulta-Marialla oli myös virka sotilastilalla, neidon lypsäjä. Kerran kuussa hän tutki piiat, ja jos raskaus todettiin, niin lähtö talosta oli taattu.
Kuulijaa ei yllätä, kun Erkkilä kertoo Hulta-Marian olevan hänen mummonsa sukua. Ehkä sieltä juontaa myös Erkkilän oma into, voima ja taito loitsua. Sitä hän nimittäin tekee, jos joku osaa oikeaan aikaan ja tilanteeseen pyytää. Usein hän on esittänyt loitsujaan isoillekin turistiryhmille.
– Kiimakoakku, karvakoakku, läp reien lämmin koakku, yhtykköön, ettei piäse irti, hän antaa maistiaisia loitsusta, joka liittyy niin sanotun kiimakakun tekemiseen.
Lituskainen ruisleipä, kiimakakku, leivottiin reidellä ja paistettiin kuumalla arinalla, ja vietiin sitten lämpimäisinä vaikkapa naapurin leskimiehelle. Ja sitten annettiin taian toimia.
Loitsuperinne on ollut aina Sydänsuomessa vahva ja monipuolinen, ja se johtuu Erkkilän mukaan siitä, että luku- ja kirjoitustaidottoman kansan oli helppoa painaa tarinat mieleen runomittaisina.
– Saunaloitsut liittyvät pitkälti parantamiseen. Sitten on tietysti kalaonnea tuovat loitsut, käärmeitä karkottavat loitsut sekä lemmenluvut, hän luettelee.
– On myös kirouksia. Ja osa, varsinkin saunomisen yhteydessä tehtävät loitsut, ovat K18-juttuja, niitä ei ihan joka paikassa voi esittää.
Suomaiden salaisuudet
Aino Erkkilä uskoo, että oman, vahvan mausteensa Sydänsuomen tarina- ja loitsuperinteeseen ovat tuoneet lappalaiset. Keskiajalla Kannonkosken seutua pidettiin Pohjois-Hämeen erämaina, ja hämäläisten isojen kartanoiden metsästys- ja kalastusmaina. Mutta alueelle löysivät myös lappalaiset, jotka olivat ahkeria keräämään luonnonantimia ja tekemään kapakalaa.
– Lappalaiset kuitenkin olivat hämäläisillä ikään kuin työssä, ehkä orjankin asemassa, Erkkilä sanoo.
Tästä taustasta kumpuaa yksi seudun tunnetuimmista taruista: Kämärin legenda – päättymätön tarina. Siinä kaunis lappalainen nuori nainen Suvannon neito ja hämäläinen aatelispoika kohtaavat, mutta neidon äiti päättää estää suhteen jatkumisen. Hän oli saanut tarpeekseen siitä, että hämäläiset aateliset vievät lappalaiset naiset.
– Äiti päätti uhrata kirkkokivelle lappalaisten maan ostoa varten keräämät rahat toiveenaan, että sillä tavoin hänen tyttärensä pelastuisi. Hän vei rahat kivelle vaskikattilassa ja kaivoi ne maahan, Erkkilä tarinoi.
– Mutta ei se auttanut, vaan äiti joutui lähtemään kirouksen tielle. Kerrottiin, että tytär jätettiin kirkkokivelle köytettynä, ja vanhemmat jatkoivat matkaansa taakseen katsomatta. Äiti tiesi lähtiessään laajaan Lapinmaahan, ettei hän koskaan sinne pääsisi, koska kirous oli myös hänen osansa. Kolmen kosken ylitys muuttaisi hänet varikseksi, ja hän lentäisi pois miehensä luota. Aatelispoika puolestaan meni kertomusten mukaan kartanonsa turvesaunaa tarkastamaan, jäi lauderakenteeseen jalastaan kiinni, ja sauna kaatui hiljaa järveen päin.
Ja mitä rahakätköön tulee, kerrotaan, että talon isäntä löysi sen ja yritti ottaa vaskikattilaa pois, mutta rahat kaatuivat maaperään. Ja siellä ne kuulemma ovat vieläkin, lappalaisten aarre.
Sittemmin kirkkokivi rikottiin Kämärin kivisillan rakentamisen yhteydessä. Erkkilän mukaan se tehtiin uskonnollisista syistä, sillä paikallisilla asukkailla oli tapana käydä kuvauttamansa itsensä kiven luona merkkipäivänä, kuten hääpäivänä, ja tästä tavasta oli päästävä eroon.
– Uskottiin, että sellainen oli jonkinlaista epäjumalan palvontaa.
Legendat elävät
Se, mikä näistä tarinoista on totta, tai edes sinne päin, säilyy varmasti ikuisesti arvoituksena. Vuosisataiset tarinat sekoittuvat keskenään, ja jokainen tarinaniskijä lisää niihin omat mausteensa. Mutta hyvä niin, sillä sehän kuuluu tarinoiden villiin luonteeseen. Legendat jatkavat elämistään, ja taiankin voi Sydänsuomessa aistia, jos oikein lykästää.
– Kämärin neito ilmestyy sillalla, kerrotaan. Kesäisenä yönä täyden kuun aikaan. Silloin kaunis, utuinen vedenhaltija nousee tanssimaan Kämärin kivisillalle, Vuoskosken loitsija lupaa.