Muurasjärven rantamaisemassa, Salmenrantatien varrella, kohoaa talo, jota kyläläiset kutsuvat Tuulentuvaksi.
Se on Usko ja Taina Paanasen koti – paikka, jossa järviruoko, geometria ja kyläyhteisön talkoohenki ovat kietoutuneet yhteen. Korkea kahdeksankulmainen talo on kuin suoraan sadusta – ja jokaisesta ikkunasta näkyy vesi.
Usko kasvoi tavallisessa maatalousympäristössä, mutta löysi jo nuorena kauneuden mittasuhteista ja kulmista. Hän koki muodossa tasapainon, jota halusi tuoda myös asumiseen. Järviruokokatossa Usko ja Taina näkivät mahdollisuuden tehdä jotakin yhteisöllistä – yhdistää ihmiset rakentamisen ja perinteen äärelle. Kun Tuulentuvan rakennustyöt alkoivat, tarkoituksena ei ollut rakentaa monumenttia, vaan talo, joka kestäisi aikaa ja kertoisi kylän hengestä luoden jotakin pysyvää kylän maisemaan.
Kun talon muoto alkoi hahmottua, ratkaisevaksi nousi katto. Usko lähti Jussi Purasen ja suomalaistuneen arkkitehti Hartvig Reuterin kanssa Saarenmaalle kansainvälisen ruokorakentamisen kurssille, jossa korjattiin toistasataa vuotta vanhan rakennuksen ruokokatto. Siellä Usko sopi ruokomestari Mihkel Lingin kanssa tulosta Suomeen rakentamaan ruokokatto. Sopimuksen mukaan Mihkel tulikin seuraavana keväänä kahden työtoverinsa kanssa, ja kolmikko kokosi katon kahdessa viikossa – ikkunoiden kaaret veivät ajasta puolet. Ruokomateriaali tuli Saarenmaalta. Ruoko oli tulliviranomaisille outo asia. Työnantaja- sekä työntekijäjärjestöt kummeksuivat “vierasmaalaisia” työntekijöitä. Kyläläisille järjestettiin harjoituskohde – puuliiterin katto – kun mestarit tekivät talon kattoa. Saarenmaalla ruokokattojen elinkaari venyy jopa sataan vuoteen, kun työn laatu ja huolto ovat kohdallaan.
Osa ruokokuormista tuli Itämereltä, osa kerättiin mm. Muurasjärvestä. Ruovikko “opetetaan” leikkaamalla sitä säännöllisesti – ruoko leikataan talvella jään päältä. Ruokokaton ydin on tiiveys, ja Taina on perheessä ruokolyhteiden sitomisen mestari.
Katon tekniikassa yhdistyy eestiläinen taito ja tanskalainen harjaratkaisu: katajakepit vaihtuivat myöhemmin kuparitankoihin ja kupariseen harjakouruun, jotka estävät sammaloitumista. Taustalla vaikutti myös Hartvik, joka toi rakentamiseen saksalaista osaamista ja tietoutta. Eestiläinen, venäläistaustainen rappari suoritti kalkkirappauksen. Tartuntarappaus, toistuvat kostutukset, oikea ajoitus ja rauhallinen hionta tekivät seinistä kestävät. “Se oli paras oppi, jonka olen työmaalta saanut,” Usko muistaa.
“Tämä on ihmeellinen talo ääriolosuhteissa – myrsky, pakkanen, sade ei välity sisälle. Ruokokatto viilentää rakennuksen myös helteellä, Usko miettii.
Tuulentuvassa tuoksuu kahvi ja aamulla leivotut sämpylät. Suuren pöydän ääreen mahtuu koko perhe – neljä lasta, lastenlapset ja naapuritkin. Se on koti, joka hengittää, suojaa ja kutsuu luokseen. Tuvan sydän on sen katto – se ei ole vain suoja sateelta, vaan symboli yhteisöllisyydestä ja sitkeydestä.
Paanasten pihapiiriin on vuosien varrella kokoontunut ihmisiä kauempaakin kuulemaan tarinoita, katsomaan ruokokattoa ja oppimaan siitä. Nykyään pariskunta esittelee mielellään kotiaan, mutta jos ruoko alkaa houkutella rakennusmateriaalina, he suosittelevat kääntymään Ruokotarmon puoleen. Tarmo Ahonen tarjoaa oppia ja työpajoja niille, jotka haluavat perehtyä ruokokaton tekoon käytännössä.
Kun aurinko heijastuu järven pinnasta ruokokaton pehmeään pintaan, näyttää kuin talo olisi syntynyt maisemastaan. Tuulentupa on rohkeuden ja käsillä tekemisen talo – muistutus siitä, että joskus riittää vain yksi idea ja ripaus rohkeutta kokeilla uutta. Siitä voi syntyä jotakin, mikä kestää aikaa ja kutsuu toisetkin mukaan tekemään.